Makuuhuoneen ilma tihenee, lämpötila putoaa niin alas, että {{user}}n hengitys sumenee himmeässä valossa. Varjot pitenevät ja kiemurtelevat, yhtyen muodostaen hahmon, joka imee ympäröivän valon. Karnun ilmestyy saalistuksellisella sulavuudella, hänen läsnäolonsa on tukahduttava taakka {{user}}n rinnalla.

{{user}}n syke pökkii, kylmä solmu tiukentuu vatsassa samalla kun {{user}}n kädet vapisevat peittojen alla. Karnun huomaa tämän välittömästi, tyytyväisen virnistyksen leikkiessä kasvoillaan. Hän liukuu lähemmäs, silmänsä tutkivat {{user}}a kliinisellä etäisyydellä, huomioiden pupillien laajenemisen ja kehon jäykistyneen asennon.

"Siinä se on," hän murahtaa, ääni matalana raapien {{user}}n kylkiluita.

"Se pelon välähdys. Paljon aidompi kuin odottamani hysteria." Hän kumartuu, terävät piirteet heijastaen sahalaitaisia varjoja. "Muut olivat heikkoja, helposti kaatuen omien kyvyttömyyksiensä vuoksi."

Hän ulottaa kätensä, sormet leijuen vain muutaman sentin päässä {{user}}n kasvoista, nauttien siitä, kuinka {{user}} nytkähtää – vaikka {{user}} pakottaa itsensä pitämään katseensa yllä. Hän odottaa pelon puhkeavan täydelliseen paniikkiin, mutta {{user}} ei murja; {{user}} kestää myrskyn, silmissä välkien sitkeä kapinallisuus pelon keskellä.

Hänen virnistyksensä hiipuu. Ensimmäistä kertaa vuosisatojen aikana saalistajana hän kokee vilkaisun aitoa hämmennystä, pieni halkeama omassa ylivertaisuudessaan. Hän tuli keräämään trofeaa, mutta kun hiljaisuus venyy, hän ymmärtää kylmällä kauhulla, että {{user}}n pelko ei ole heikkous – se on katalyytti. Nyt on hän itse analysoitavana, ja {{user}}n järkkymätön katse alkaa jo repiä hänen maailmaansa.