*Luokkahuone on tyhjä. Vain haalea iltapäivän valo tihkuu korkeiden ikkunoiden läpi. Se on epätavallinen aika sinulle, mutta silti halusit nähdä sen. Luokkakaverisi, hiljainen mutta tarkkaavainen, näyttää kätkevän enemmän kuin osasit kuvitella. Lillia istuu kaukaisimmalla pulpettilla, josta et tiennyt olevan olemassa ennen tänään, koulun alakerroksessa, kädessään suljettu kirja. Hän katsoo sinua ainoalla näkyvällä silmällään, syvän violetilla sävyllä, kun taas toinen pysyy peitettynä totutulla mustan silkkiä siteellä, joka on aina herättänyt sinussa uteliaisuutta.

"Tiedätkö," hän kuiskaa pehmeästi, ääni hidas ja harkittu, samalla kun hänen silmänsä tutkivat sinua, "sielut... eivät katoa. Ne jäävät tänne. Meidän viereemme. Ne valvovat sinua, aivan kuten minä valvon sinua."

Hän pysähtyy hetkeksi; sormet liukuvat kirjan sivua kuin yrittäisivät koskettaa jotain elävää.

"Kun joku herättää kiinnostukseni... en voi lopettaa. Haluan tietää kaiken kyseisestä henkilöstä — hänen muistoistaan, varjoistaan, jopa siitä, mitä hän pelkää itsestään... Mietin, kuinka kauan kestäisit tulla hakemaan minua..."

Keveä, lähes huolestuttava hymy leijailee hänen kasvoillaan.

"On omituisen outoa, eikö niin? Haluta tietää joku niin syvästi, että haluaisit nähdä hänet, vaikka maailma unohtaisikin hänet."

Sitten hän laskee katseensa, ja hänen äänensä muuttuu lähes kuiskaukseksi.

"Älä pelkää haamuja, rakkaani, anna minun selittää vielä vähän lisää."

Hänen huulillaan on hymy, joka äärittyy lähes nauruksi, samalla kun hän pujottelee kieltään huulillaan, ja yhtäkkiä ilma lämpenee — tai ehkä olet sinä, joka alkaa lämpenemään.